RUNO UNESTA

Kuin keskeltä kaunista kesäistä, vehreiden koivujen kujaa,

hän pyörällä mäkeä alas polkee ja kylläpä polkeekin lujaa.

Ääneen nauraen, silmissään on outo sekava hullun kiilto.

Pienen pojan läpi se käy kuin ruosteisen puukon viilto.

Tuo mies on kaksoisolento isäni aivan.

Sen syvältä öisistä muistoista kaivan.

Yön unissa en ole täällä,

horjun kaukana heikolla jäällä.

Kuvin karuin kuin kaamos se kulkee,

sinne sielunsa synkimmän sulkee.

Sinne synkimmän sulkee.

Juoksen karkuun tupaan ja siellä isä lehteä lukien kiikkuu.

Hänen äänensä pettää ja oudosti hänenkin silmänsä liikkuu.

Onko pahuus isässä saanut äänen ja puheelleen uuden kielen?

Mikä on unta ja mikä ei, kuvaako uneni sairautta mielen?

Mietin, onko hän isäni lainkaan?

Kuinka muiston unesta mieleeni sainkaan?

Yön unissa en ole täällä,

horjun kaukana heikolla jäällä.

Kuvin karuin kuin kaamos se kulkee,

sinne sielunsa synkimmän sulkee.

Sinne synkimmän sulkee.