VÄRJÖN TARINA

Olen Markus Värjö, teen ja esitän musiikkia taiteilijanimellä Värjö. Olen 38-vuotias kokki, kitaristi ja tarinankertoja Kuopiosta.

Itse olen muusikkona monella tapaa noviisi. En ole saanut soittamiseen ja lauluntekoon mitään virallista koulutusta. Kiinnostus musiikintekemiseen ja tarinoiden kertomiseen on minulla ollut pienestä saakka. Aloitin ala-asteikäisenä pianonsoiton ja se vaihtui pian kitaraan. Kymmenvuotiaana sain ensimmäisen kitarani. Nuorena kävin hakemassa ensimmäiset soinnut haltuun soittotunneilta. Tämän jälkeen tekeminen on ollut enimmäkseen itseoppinutta. En kuitenkaan juurikaan esiintynyt julkisesti. Tiukka esiintymispelko jätti musiikin harrastelun tasolle. Uskaltauduin lavalla lähinnä perhejuhlissa.

Aikuisena pitkälti toistakymmentä vuotta kitara siis roikkui seinällä. Musiikki jäi sivuun. Aika elämässä meni opiskeluun ja töihin. Viimeisen viiden vuoden aikana on tapahtunut suuri muutos. Kitaraan tarttuminen ja kappaleiden tekeminen on palannut elämääni lähes pakon edessä. Mielenterveysomaisena jaksaminen omassa elämässä, työmaailmassa ja arjessa oli lähellä loppua kuin seinään. Olen aina ollut tunnollinen ja kova suorittamaan, mitä ikinä minulta vaaditaankin. Nykyajan tehokkaassa maailmassa väsyminen on heikkous ja venyminen ja pyyteettömyys hyve. Minun piti löytää elämääni jotain, minkä kautta voin purkaa tuntemuksiani ja päästä irti arjesta.

Monet 2015-2017 tekemäni tekstit ja biisit olivat itseterapiaa. Ne eivät olleet vain harrastelua, ne olivat tapa pysyä hengissä, järjissään. Siitä lähtien musiikintekeminen on ollut osa jokapäiväistä arkeani. Tekstien kirjoittaminen tuntui kuitenkin todella hyvältä. Sain avattua henkisiä solmuja ja sain voimia jaksaa arjessa. Materiaalia alkoi kertyä tasaista tahtia.

Jouduin käymään painia pääni sisällä näiden päiväkirjatekstieni julkaisemisesta. Vaikka laulujen aiheet ovat kriisivuosien jälkeen monipuolistuneet eikä kaikkea tarvitse sanoittaa tuskasta, kynnys jakaa jotain näin henkilökohtaista oli suuri. Useamman rohkaisevan läheisen kehun jälkeen piti myös esiintymispelkoa ottaa sarvista. Yhtälö ei ollut helppo. Edelleen jatkuvasti tunnen oloni huijariksi. Pääni sisällä: En osaa soittaa, en laulaa ja tekstinikin ovat täysin turhia.

Keväällä 2017 pidin yksityiskonsertin n.40 ystävän edessä. Esitin kaksi tuntia materiaalia täysin yksin, täysin omasta kynästä. En kuollut häpeästä, minua ei naurettu lavalta, ihmiset kuuntelivat. Ääneni värisi ja särkyi, kitaransoitto oli hapuilevaa, mutta pidin esiintymisestä. Sain paljon hyvää palautetta.

Löysin Kuopiosta esiintymispaikkoja. Minut päästettiin julkisesti esille. Löysin myös sattuman kautta keittiötöistä Marin, kitaristin ja kaltaiseni. Viimeisen 2,5 vuoden aikana olen tehnyt yksin tai duona Värjö&Berg jo lähes 30 keikkaa baareissa, kahviloissa, festareilla esittäen omia laulujani. Lauluja on kertynyt koko ajan lisää ja uskon että kehityn koko ajan biisintekijänä ja soittajana. Tänä vuonna olen hakenut myös lisää happea esiintymiseeni laulutunneilta.

Olen saanut taustatukea läheisiltä. Olen tullut kuulluksi mielenterveysomaisten järjestöissä. Olen tutustunut pohjois-Savolaisiin muusikoihin. Olen kohdannut ihmisiä ja saanut vinkkejä Mental Beauty Recordsin Stage-nettifoorumissa. Opin koko ajan paljon uutta ja olen edelleen todella keltanokka enkä ymmärrä musiikinteosta paljoakaan. Silti biisinteko on nykyään osa minua. En tee lauluja, jotta harrastaisin vain jotain. Teen musiikkia, koska en osaa olla tekemättä. Se virtaa lävitseni. Mikään ei voita sitä tilaa, kun kaikki ympärillä katoaa ja on saatava ideat ylös paperille tai nauhurille. Ja pelkään yhä esiintymisiä ja jännitän paljon joka kerta. Mutta joka kerta kun nousen lavalle nautin enemmän kuin pelkään. Toistelen kliseitä, mutta olen saanut musiikista voimaa ja olen oppinut paljon itsestäni. Mikään ei ole mukavampaa kuin nähdä kalenterissa keikkoja seuraavana vuonna. On jotain mitä jännittää, jotain mitä odottaa.

Olen tehnyt paljon yksin ja oppinut paljon Marilta. Olen opetellut studio-ohjelmien perusjuttuja ja olen jakanut biisiaihioita netissä. Haluan tyylillisesti pysyä mahdollisimman maanläheisenä. Virheet tekevät ihmisestä kiinnostavan, säröt tekevät taideteoksesta uniikin. Koen kuitenkin tarvitsevani myös paljon apua. Etsin yhteistyökumppaneja. Etsin tuottajia, ääniteknikkoja, levy-yhtiöitä, keikkapaikkoja. Etsin muusikoita, ihmisiä, jotka kokisivat musiikkini julkaisemisen ja kuulemisen arvoiseksi. En usko kykyihini järin helpolla. Etsin itsevarmuutta ja uskoa.

Toivoisin ihmisten kuuntelevan tarinoitani. En usko sen olevan hukkaan heitettyä aikaa. Yritän kuvittaa tunteitani musiikin keinoilla. Pyrin piirtämään sarjakuvaa arkisista mutta tärkeistä asioista, jotka koskettavat kaikkia. Pyrin tuomaan esille epäkohtia ja ihmiskohtaloita. Olen rehellinen, mutta lempeä. Pyrin luomaan toivoa.

Arvostan suuresti matalan kynnyksen projekteja, kansankulttuuria, vapaaehtoistyötä, kulttuurityöpajoja ja kaikkea mikä saa ihmiset tekemään taidetta. Arvostan ihmisiä, jotka toimivat vertaisina ja auttavat toisia toteuttamaan itseään. Olen halunnut ottaa osaa musiikin keinoin itselleni tärkeisiin tapahtumiin. Uskon, että elämänkokemukseni näkyy tarinoissani ja tekee niistä aitoja. Mikään ei ylitä sitä tunnetta, kun joku tulee sanomaan, että olen kokenut noita samoja asioita, joista laulussasi lauletaan. Molemminpuolinen tieto siitä, etten ole yksin. Se kantaa huononakin päivänä.

En saa musiikinteosta toimeentuloa. Käyn joka viikko pyörittämässä pizzoja ja tiskaamassa astioita, että minulla on mahdollisuus tehdä musiikkia. Olen musiikkimaailmassa vanhus, olen marginaalissa ja piirien ulkopuolella. Vuonna 2020 minulla on mahdollisuus varata aikaa musiikilleni enemmän kuin koskaan ennen. Aion tehdä enemmän keikkoja, enemmän duunia ja enemmän kaikkea kuin tänä vuonna. Unelma elättää itseni lauluillani on olemassa, mutta se on vielä kaukainen.

-Markus Värjö, 6.12.2019